Seisoin suuren metsän luona, Tarinoiden lähtehellä. Päivä painui kannen taakse, Yö nyt ylläni lepäsi. Katsoin halki kangasmaiden, Varjot varjoja pakeni. Hiljaa kaikki ympärillä, Hiljaisuus vain ääntä kuiski. En tunne pimeydeltä Kaikkia mun seurassani. Kosken aivan sattumalta Karsikon jykevää puuta, Josta vainajan voi nähdä Pitämällä silmät kiinni. Tunnen sen miten on läsnä, Hän joka Manalle mennyt On vuosisatoja sitten, Hän puhuu tämän puun myötä. Näen vain varjoja edessä, En edes erota puita Joiden vanhat ilmeet voisin Lukea elon ajoiksi. Seison suuren metsän luona, Ylläni puut kaareutuvat Aivan kuin katoksi päälle Itseni ja päälle metsän. Olen astunut jo kauan, Nyt kutsua jälleen kuulen. Tunnen nousevan eteeni Menneiden isien haudan. Näen edessäni eläjän Joka näillä mailla kulki. Tunnen sen väen veressä Ja sen voiman syömmessäni. Hiljaa on pimeys täällä, Se istuu kivillä, maassa Ja puiden oksilla niin, että Kuulen kiertävän vereni. Valtava on hiidenkiuas Jonka alla on tie tuonne Kauas Tuonelan tuville, Sukuni elinsijoille. Tunnen liikkeen vierelläni, Välillä molemmin puolin. Tunnen kuinka tuo pimeys Vie ajan pois silmistäni. Tässä hetkessä vain seison Vierelläni vainajia, Jotka ovat minun sukuni Ja väkeni voiman mahti. Seison suuren metsän luona, Tarinoiden lähtehellä. Pimeään jo silmät tottui, Yö vain ylläni lepäsi.