Oon käyny pohjas, menettäny ohjat
Happi meinas loppuu yläasteen kohdal.
Suorittaja, huoliensa kuormittama, omien luotiensa puolittama.
Itseinho soimas omatuntoo, se sai mut aina takas sairaslomakuntoon.
Sit oli pakko painaa stoppii,
Ettei joutus tahtomatta pakkopaitaan oppii.
Lukiossa lähti ruokahalu, miten olin oman suunnan äkkii unohtanu.
Kun mä menin aina edestakas ääripäästä
Toiseen, en tienny mikä oli väärin mikä oikein.
Tai kuka olin enää, miks mä en ohjekirjan mukaan opi elää.
Mut vaik ne äänet sitä vastaan huutaa,
Mä päätin et mun pitää vaihtaa suntaa.
Kato mua, kato mua, mä oon melkein ehjä.
Sun ei tarvii varoo mua, varoo mua, kyl mä vielä kestän.
On tullu hajottuu, fixattuu, palat yhteen liimattuu.
Mä en pelkää tippumista,
Vaik oon täynnä säröjä. Vaik oon täynnä säröjä.
Tääl mua epäilee eniten mä ite,
On tullu luotettuu mun omaan ääneen vähiten.
Oon tottunu häpee, sitä kuka mä oon ja mitä joku mus näkee.
Hetkittäin ajatukset vielki pikimustii,
Mut leikkasin ne langat jotka piti must kii.
En enää välitä, et miten näet minut. Oon itteni kaa sinut.
Kato mua, kato mua, mä oon melkein ehjä.
Sun ei tarvii varoo mua, varoo mua, kyl mä vielä kestän.
On tullu hajottuu, fixattuu, palat yhteen liimattuu.
Mä en pelkää tippumista, vaik oon täynnä säröjä.
Vaik oon täynnä säröjä.
Vaik oon täynnä säröjä. Vaik oon täynnä säröjä.
Välillä vaikee kenellekkää kertoo, ei tää oo edelleenkää helppoo.
Suorittaja, huoliensa kuormittama, omien luotiensa puolittama.
Välillä vaikee kenellekkää kertoo, ei tää oo edelleenkää helppoo.
Pakko-oireet koittaa saada mua alas, mut ne ei saa mua takas.
Vaik oon täynnä säröjä, säröjä.
Säröjä, säröjä.