Ei aurinko milloinkaan laske
Ei kuut ja tähdet päivien valoksi katoa
Ei sateet viimat ja tuulet ole ketään varten enempää kuin muitakaan
On hiljaisuus ja öinen huuto
Pauhua saman häkeltyneen sielun
Joka kysymykseensä polvillensa on kumartuneena pyhättöin
Karuun tuomion kiveen
Onko perimmäistä totuutta
Joka oikeaoppisuutta muita enemmän ylistäisi
Onko ajatuksia ja tekoja jotka pelastaisivat hairahtujat heiltä itseltään
Kuka kaiken päätyttyä voi sanoa
Olleensa oikeammassa kuin muut
Koska ymmärsi himon heikkouden ikuisen syöksevän kiron
Alun alkaen syntyessään
Löytyykö Graalin maljan sijaan
Sittenkin enkelten puhelin valkoinen
Jolla taivaaseen soittaa vois ja anoa oikeuksia vuoksi surkeiden kohtaloiden
Kuuleeko jokin niin suuri
Muuta kuin ulvovaa galaksia sortuvaa
Kun niin valtava sormi viimein tuomiten osoittaa
Tarkoittaako se keitä
Vaiko kaikkea olevaa
Ymmärtääkö elämä meissä sittenkään itseään
Emmekö me laukausta pistoliin edessämme viimeinkään nää
Olemmeko vain eksyneet lampaat
Jotka niityllä paimenta etsien käyvät
Oliko Jeesus Kristus yksi heistä
Vaiko ainoastaan
Yksi meistä
Onko juoksevissa puroissa
Tosiaankin niin paljon kimaltavaa kultaa
Että sillä voisi ostaa itselleen polttavan tulen oikeudet merten sekä taivaan
Onko jalokiviä niin paljon
Että ne jokaisen kuninkaan rihkamaan riittää
Onko niitä niin paljon että ne voisivat pelastaa
Lopultakaan mitään
Toivon hetki menetettäväksi on liian kallis
Siksi taistelu julistettiin
Taistelun päätyttyä nautitaan viimeisellä ehtoollisella se mitä sinne tuotiin
Kuka kiipesi huipulle korkeimman tornin
Kuka rohkeudestaan muistetaan
Kuka peloissaan pienuuteensa kuihtui
Kuka syntynyt ei tälle puolen ollenkaan
On niin yksinkertaista
Uskotella olevansa päivä joka ei milloinkaan laske
Olla kaukaisten hailakkain vuorten takaa nouseva säteinen paiste
On niin vaikeaa
Myöntää olevansa vain satunnainen kuiskaus
Olla päivänkajo joka aina likempänä kuin aamua
On hiipuvaa iltaa